Olen viime aikoina lukenut paljon uudehkoja nuortenkirjoja ja kyllästyneenä samankaltaiseen kirjoitustyyliin päätin kokeilla jotain vähän vanhempaa. Pitkään kirjaston hyllyjen välissä hortoiltuani mieleeni muistui yksi seikkailu- ja scifikirjallisuuden helmi. Päätin siis viimein tarttua jo pitkään lukuhaaveenani olleeseen John Christopherin scifi-trilogia Tripodien aikaan.
Sarjassa seurataan Will nimisen pojan seikkailua läpi tuhoutuneen maailman, jossa tuntemattomat valloittajat ovat orjuuttaneet ihmiset. Tarinan ihmisten elämä pyörii agraaritalouden ja pelottavien tripodien määräysvallan ympärillä. Jokainen ihminen ”kapitetaan” neljäntenätoista syntymäpäivänään, jolloin hänestä tulee tripodien orja. Kapituksessa ihmisten päähän asennetaan ”kappi” – eräänlainen metalliverkko – joka säätelee ihmisen omaa tahtoa. Pienellä osalla ihmisiä kapitus ei kuitenkaan onnistu vaan heistä tulee vaeltajia. Hulluja, mieleltään vaillinaisia, jotka eivät pysty jäämään pitkäksi aikaa aloilleen. Nuori Will kokee orjuuttamisen läheltä, kun hänen paras ystävänsä muuttuu eri ihmiseksi kapittamisen jälkeen.
”-Miksi Tripodit vievät ihmiset kapitettaviksi? Mikä oikeus niillä on siihen? – Se tapahtuu parhaaksemme. – En tajua miksi. Minä haluaisin mieluummin olla mikä olen.” (Viimeinen tukikohta, s. 19.)
Will pohtii alussa paljon toisen oikeutta puuttua toisen elämään. 13-vuotiaana häntä pelottaa seuraavana vuonna tapahtuva kapitus. Hän haluaisi olla vapaa ja olla vastuussa itse omasta elämästään. Tulevaisuus näyttää uhkaavalta kunnes paikkakunnalle saapuu vastarintaliikkeen edustaja, vaeltajaksi naamioitunut Ozymandias, joka saa Willin lähtemään pakomatkalle. Will tahtoo liittyä vastarintaliikkeeseen ja olla mukana vapauttamassa ihmiset kauhistuttavien tripodien mielivallasta. Matkaseurakseen hän saa ärsyttävän serkkunsa Henryn sekä myöhemmin tarinassa esiteltävän Guy Quillotin eli Kuikelon. Tripodien kolmessa osassa seurataan lähtökohtaisesti ystäväkolmikon seikkailuja maailmassa, jossa ihmisten aika on loppumaisillaan.
Sarjassa pyöritään paljon kolmijaottelun ympärillä. Ensimmäisestä osasta lähtien seurataan kolmen ystävyksen matkaa, orjuuttajien alukset kulkevat kolmella jalalla, tarina on jaettu kolmeen selkeään kokonaisuuteen ja niin edelleen. Tämän triangelin ympärillä on paljon muitakin seikkoja, mutta niistä kertominen paljastaisi osan sisällöstä joten en lähde avaamaan asiaa tämän enempää.
Ensimmäisessä osassa, Viimeinen tukikohta, keskitytään esittelemään ystäväkolmikko, kuljetaan heidän kanssaan Englannista kohti valkoisia vuoria, jossa vastarintaliike piileskelee. Kirjailija onnistuu maalailemaan lähes todentuntuisia kuvia ja tapahtumia maailmasta, jossa mitään meille normaalia ei ole enää jäljellä. Toisessa osassa, Lyijykaupunki, soluttaudutaan valloittajien kaupunkiin, jonka elinolosuhteet ja asukit poikkeavat paljon totutusta. Will kohtaa ystäviensä kanssa monia vastoinkäymisiä, joista läheskään kaikki eivät pääty onnellisesti. Kolmannessa ja viimeisessä osassa, Tulinen pyörre, käydään vihdoin taisteluun orjuuttajia vastaan. Teoksen kaikissa kolmessa matkustetaan enemmän tai vähemmän ympäri Eurooppaa, maita ei juuri mainita nimeltä ja rauniokaupunki kuvaukset laittavatkin aivonystyrät ankaraan testiin, kun lukiessa yrittää miettiä, mikä kaupunki kuvauksen kohteena mahtaa olla.
Kirjailija on saanut tarinoihinsa selvästi inspiraatiota myös Eurooppaa runnelleista maailmansodista, Holokaustista, Kylmästä sodasta, ylipäätään historiasta sekä 60-luvun teknisestä kehityksestä. Nykyihmistä jälkimmäisenä mainitun teeman ympärillä pyörivät asiat saavat luultavasti aikaan vähän huvittuneisuutta – ainakin itseäni jotkin asiat hymyilyttivät.
Tripodien aika on mielestäni aika ajoin jopa julma jos ajatellaan, että teokset on suunnattu nuorille lukijoille. Jotkin kohtaukset saisivat kukkahattutädit varmasti vaatimaan kirjan poistamista nuorten osastolta. Esimerkiksi kuoleman teemaa käsitellään lukijaa säästelemättä. Itse koin, että ne muutamat kamalat kohtaukset eivät kyllä oikeasti vedä vertoja sille, mitä nuoret näkevät nykyään tietokoneruudulta tai uutisista. Mielestäni kirja on välineenä sen verran armollinen, että jokainen voi säädellä omaa mielikuvitustaan ja täten myös rajojaan sen suhteen, mitä tarinasta saa irti. Siksi teos sopii mielestäni oikein hyvin myös nuorille.
Loppuratkaisusta täytyy mainita sen verran, että se oli itselleni täydellinen yllätys. Tunne oli kuin lukiessani Stephen Kingin Mustan Tornin loppuratkaisua – Eihän tämä näin voi oikeasti loppua! Yllätyksellisyyttä täytyy kuitenkin tässä yhteydessä arvostaa, sillä olen lukenut monia kirjoja, joissa on pyritty yllätykselliseen loppuratkaisuun, mutta joka kuitenkin paljastuu jo noin 50 sivua ennen loppua. Voin luvata, että Tripodien ajassa ei käy edellä mainitulla tavalla. Jännitys säilyy aivan viimeiselle riville saakka.
Päästessäni urakassa päätökseen, tunsin tutustuneeni vihdoinkin sellaiseen kirjasarjaan, joka kaikkien scifistä ja seikkailukirjallisuudesta kiinnostuneiden tulisi lukea. Luettavaa on noin 500 sivua, joka ei ole ylitsepääsemättömän paljon, kun koko tarina on jaettu kolmeen osaan. Vaikka teokset on selvästi suunnattu nuoremmille lukijoille, voi aikuinenkin saada teossarjasta todella irti jotain. Varsinkin historiallisten yhtymäkohtien vertailu oli oikein nautittavaa, jos vaikka kielellisesti teokset eivät kaikkia innostaisikaan. Joskus tarina vain on niin hyvä, että kömpelö (suomennos?) kirjoitustyyli jää häviölle.
****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti